Shopping cart contents0  products - Total 0.00 €

MIES JA HANURI

_DSC2531-Edit.JPG

Mies huutaa, potkii lattiaa, hakkaa paljetta ja puuskii ilmaa kuin raivopäinen härkä. Mutta mies ei voi hanurilleen mitään. Sitä ei voi kesyttää. Se haluaa meluta! Eikä se soi enää juhannuskoivun alla, vaan klubeilla, reiveissä ja festarilavoilla. Omana itsenään, joka solulla, täydellä teholla.

Miehen nimi on Antti Paalanen ja soittimenaan hänellä on vähärivinen hanuri, pirunkeuhko. Paalaselle hanuri on hittikone, siinä missä on DJ:n läppärikin.

Paalaselta on ilmestynyt kolme sooloalbumia, Äärelä (Seita Music 2007), Breathbox (SibaRecords 2010) ja Meluta (Rockadillo Records 2014).

Kimmo Pohjosen tuottama Breathbox-albumi on niittänyt paljon kansainvälistä huomiota. Kotimaassa albumi nimettiin vuoden 2011 Etno- Emma -ehdokkaaksi. Vuonna 2011 Paalanen esiintyi Kööpenhaminassa järjestetyssä WOMEX – the World Music Expo –tapahtumassa. Womex showcase -konsertin myötä Paalanen on kotimaan lisäksi keikkaillut laajasti eri puolilla Eurooppaa.

Meluta-albumi valittiin vuonna 2015 Teosto-palkintoehdokkaaksi ja se julkaistiin samana vuonna Keski-Euroopassa Westpark-levymerkillä.

Paalanen tunnetaan hanureineen myös kokoonpanoista Pauli Hanhiniemi ja Hehkumo, Laitakaupungin orkesteri, Hyperborea, Kiharakolmio, Trepaanit sekä Duo Turkka ja Paalanen. Bändien kanssa tehtyjä albumeja on ilmestynyt jo toistakymmentä. Näistä Turkka ja Paalanen –duon julkaisu Halituli palkittiin vuoden 2006 Etno-Emmalla.

Paalasen taiteellinen tohtorintutkinto Palkeen kieli tarkastettiin Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa toukokuussa 2015.

Paalanen on myös toiminut Kaustinen Folk Music Festivalin taiteellisena tuottajana 2012-14 sekä kansanmusiikin opetustehtävissä Sibelius- Akatemiassa ja Centria ammattikorkeakoulussa Kokkolassa. Hän on työskennellyt muusikkona ja säveltäjänä mm. Seinäjoen kaupunginteatterissa, Kokkolan kaupungiteatterissa ja Tampereen työväen teatterissa.

ARVIOT (live)

HS-Analyysi

Kaustisen kansanmusiikkibileet ovat parempaa kuin reivit ikinä

..."Suomalaismuusikoista pankin räjäytti haitarishamaani Antti Paalanen. Yksi vähärivinen haitari ja sen soittaja täyttivät valtavan Areenan leikiten.

Paalasen shamaanihahmo ärisee ja huutelee yleisölle. Jo se oli viihdyttävää, varsinkin kun hahmo ärisi ulos myös kaikki vuosien aikana patoutuneet haitarivitsit.

Paalasen käsissä vähän kliseisestä pirunkeuhkosta tuli mitä vetoavinta musiikkia syytävä bilelaatikko.

Perinteisten, tarttuvien ja rytmikkäiden haitarikipaleiden ja jatkuvan jalan tamppauksen yhdistelmä oli tappavan tehokas. Yleisö pomppi haitariteknon tahtiin kuin Balkan-keikoilla parhaimmillaan. Hikeä tirskuva artisti huusi yhtä lailla itselleen kuin tanssilattiallekin kannustuksia: "Jaksaa jaksaa, pumppaa pumppaa."

Parempaa kuin reiveissä ikinä."

Mari Koppinen, Helsingin Sanomat 12.7.2015

Aamulehti Blogit

"...meluavan haitarin suurvisiiri Antti Paalanen kolmirivisineen otti tilan haltuunsa vastustamattomalla voimalla. Instrumenttinsa karakteria perusteellisesti pohdiskellut Paalanen on löytänyt oman, selkeän vastauksensa kysymykseen haitarinsoiton luonteestaKimmo Pohjosen viitoittamalla tiellä. Etelä-Pohjanmaan miehen käsissä haitari soi tavalla, jossa intensiivinen shamanismi taotaan volframikarbidiksi murisevan kurkkukarjunnan ja progressiivisen surrealismin ahjossa. Mies ja haitari sukelsivat Paalasen setissä käsi kädessä niin syviin vesiin, että sieltä viimeisetkin hapen rippeet käytettyään pintaan palatessaan ihminen tunsi vierailleensa selittämättömyyden äärimmäisillä rajoilla. Jos teille milloinkaan koskaan tulee mahdollisuus päästä kuulemaan Antti Paalasen magiaa, niin älkää ihmeessä jättäkö väliin. Sata ja sata jänistä!"

Jyrki Kallio, 21.12.2014

ARVIOT (Meluta CD)

JazzRytmit.com

"Pienen esileikittelyn jälkeen hanurin uroksinen basso-örinä ja kepeäkenkäinen naaraskoskettimisto aloittavat kansantanssityyppisen hyppelyn, josta koostuu lopulta jonkinlainen massiivinen melukokonaisuus. Kokonaisuus, jota pitää vielä korostaa konemaisen sanallisella me halutaan meluta-toistolla. Täh?

Asialla tohtorintutkintoaan lopetteleva hanurinrääkkääjä Antti Paalanen, mies joka revittelee paljeosastoa äärimmäisellä vimmalla ja tehokkuudella. Keski-pohjalaisella tempperamentilla. Sillä, jossa peruspoljentona lilluu Konsta Jylhän piirikunnan kansanmusiikki. Soiton tietyntyyppinen radikalismi ropsahtaa Kimmo Pohjosen ja Harri Kuusijärven välimaastoon. Rujona. Raakana, Kuitenkin melodisena runsautena. Soinnuttelun täyskaatona. Täydennettynä ihmisäänen raadollisilla huudoilla ja mörinöillä.

En tiedä onko Paalanteen tarkoitus tällä kokonaisremuamisella tuoda esille suomalaisen perusäijän prototyyppi. Se jonka tunnusmerkkeihin kuuluvat hienhaju, siivoton ulkonäkö, keltainen eteen – ruskea taakse alushousut, kossu, keskikalja ja lenkkimakkara. Juro jöpöttäjä, joka repii voimansa tunnossa huussin oven saranoiltaan. Karjuu päissään kyläkunnan akat ja aneemiset karkuun. Pui nyrkkiä poliisille ja ottaa hatun päästään kirkkoherran edessä. Jos näin on, niin perhana sentään!

Voimaa soitossa on kuin pienessä kylässä. Lasse Pihlajamaa, Veikko Ahveninen, Vili Vesterinen ja kumppanit ovat menneisyyden harmaita, valjuja haamuja, kun Paalanen repii palkeet levälleen. Kauneus, kukkeus ja herkkyys ovat saanet uudet vaatteet, kuten entinen keisari… alastoman raastava rujous toimii omalla tavallaan hienosti… unohtamatta muutamaa kuulaan kaunista hetkeä. Pehmeää kosketusta…

Paalaselle olisikin varmasti tuskastuttavaa hinkata vuodesta toiseen Säkkijärvenpolkkaa ja Metsäkukkia… hän tahtoo elää täydellä teholla ja massiivisella voimalla. Rakastaa kurttuaan erilailla kuin menneiden aikojen mestarit. Voidaankin todeta, ettei tällainen Paalasen kurtun revitys ole mitään vanhainkotimusiikkia…ilmeisesti.

On ilahduttavaa, että modernimman ja väkevämmän haitarinsoiton estradi saa lisävoimia. Tuo aiemmin niin suosittu soittopeli on kärsinyt vuosikymmenten vieriessä jonkinlaisen inflaation maassamme niin yleisön, soittajien kuin Yleisradionkin puitteissa. Kansanmusiikkipiireissä sillä on toki ollut koko ajan oma vankka asemansa, mutta muualla sen suuntaan on paljolti vain syljetty. Valitettavasti.

Myös viimevuosikymmenten suomalaiselle jazzosastolla pirunkeuhko on ollut aikalaisen syrjitty ja outo. Nyt jazzkäsitteen laajetessa ja puristaessa kättä niin etnon, kansanmusiikin kuin mordernismin ja vapaan ilmaisun kanssa, on päästy musiikkigenreen, jota tämä Paalasen levykin edustaa. Se on sekoitus kaikkea… tai ei mitään. Mutta se on sielultaan rytmimusiikkia, jossa on omanlaisensa sytyttävä sielu. Palava voima… myös jazzareille!

Tämän ”uuden” tulemisen myötä myöskin ulkomaiset konserttijärjestäjät ja festivaalit ovat yhä enenevässä määrin kiinnostuneita suomalaisista hanuristeista. Tämä Paalasen levy on hyvä käyntikortti myös siihen suuntaan.

Kun Kokkolan kirkon kellot soittavat kutsun viimeiseen valssiin ja Ruff lopettaa levyn hengenahdistukseen… kuolevaan bassokorinaan… hiljaisuus on taivaallinen… Se ei kuitenkaan sammuta sitä himoa ja kiihkoa, jonka levy jätti haitarin palkeiden voimallista sykettä kohtaan! (OR)"

Osku Rajala, 2.12.2014

Ilkka

Meluta on hullu kokeilu

"Jos Suomesta valittaisiin kolme kaikkien aikojen taitavinta kolmirivisen haitarin soittajaa, alavutelaissyntyinen Antti Paalanen kuuluu ehdottomasti joukkoon. Nyt häneen voi ehkä yhdistää vielä superlatiivin monipuolisin.

Nyt nimittäin irti on päässyt aivan erilainen Paalanen. Soololevy Meluta on hullu kokeilu soveltaa kolmi- ja kaksirivistä haitaria psykedeeliseen rockiin, teknoon, acidiin ja discomusiikkiin.

Ja se onnistuu. Soittimensa virtuoosi luo jonoja vahvarytmisiä, hypnoottisen monotonisia sävelkenttiä, joita maustavat monenlaiset synteettiset sämplet ja efektit.

Toisinaan kiljahtavat haitarin dissonanssit toimivat välielementteinä uudenlaiseen sekvenssiin siirryttäessä.

Paalasen uuden tulemisen merkitys on siinä, että sen houkuttelemana joku bilesielu saattaa joskus ohjautua haponhajuisesta discoluolasta raikkaan kansanmusiikin pariin."

Jussi Asu, 23.11.2014

SuomiJazz.com

"Antti Paalasen intohimona on näyttää meille haitarin oikea luonne. Pirunkeuhko on tullut takaisin, Paalasen soitin haluaa meluta, soida klubeilla, reiveissä ja festarilavoilla.

Kimmo Pohjosen pioneerityön merkitystä on mahdotonta kiistää. Samalla kun Paalanen on funtsannut että mikä se haitari oikein on, hän on muovannut oman vastauksensa kysymykseen ”mitä on haitarinsoitto Kimmo Pohjosen jälkeen?”.

Paalanen ei lähde sellaiseen rohkeaan sähköiseen vatkaukseen kuin Pohjonen, haitari pysyy lähempänä soittimen luonnollista akustista perustaa, mutta biisien prosessoinnissa on paljon samaa. Myös Paalasella on paljon transsijaksoja, armotonta biitinjyskytystä ja shamanistista keuhkoilua. Myös Paalanen jatkaa soittoaan mörisevällä laululla ja huudolla.

Onko omaa riittävästi? On toki, ihan riittävästi. Ja sitäpaitsi, onhan rytmimusiikin valtagenreissäkin sellainen tunku, että bändejä erottaa toisistaan vain hohtimilla, miksei sitten maahan mahtuisi muutama hullu haitarimies, tai vaikka kymmenittäin näitä.

Katatonisen (siis sen kiihkeän puolen) haitarahemputuksen vastapainoksi Paalanen on laatinut moneen paikkaan jylhää ja tummaa minimalismia. Pelkistetty maisema, jämähtänyt tunnelma, ja aina jotenkin ”outo” vire, mitä nyt Reflections -kappaleessa voi kuulla perinteisempää kauneudentavoittelua. Sen sijaan The final waltzin hempeily katkeaa klusteripommeihin, mutta se ei enää yllätä noin levyn loppupuolella kun Paalasen estetiikkaan on jo ehtinyt tottua.

Suomessa haitari on ollut huippuaikanaan jokamiehen tanssisoitin. Olemmeko menossa kohti aikaa, jolloin siitä tulee taas kansan oma, mutta nyt jokamiehen transsiinvievä kotibile- ja klubisoitin? Sehän ei vaatisi muuta kuin paalasmaisen asenteen leviämistä."

Tapani Hokkanen, 16.11.2014

Aamulehti

"Antti Paalasen haitari soi haikeastikin, mutta moni Meluta -albumin biisi yltyy shamanismiin tai transsiin vaivuttaviin tanssirytmeihin. Hanuristin kolmas albumi viestii osaamisesta ja omasta näkemyksestä, mutta levyn hengessä on myös raskaita piirteitä. Meluta osoittaa, että kurttu taipuu temppuun jos toiseenkin, mutta jos kepeys puuttuu, kokoemus on myös uuvuttava."

6.10.2014

Huvudstadsbladet

En personlig dragspelsröst

http://hbl.fi/kultur/recension/2014-10-01/662671/skivrecension-en-personlig-dragspelsrost

"En ny personlig dragspelsröst, tänkte jag först skriva som rubrik. Men man kan ju inte riktigt betrakta Antti Paalanen som en ny röst i Finlands musikliv – så pass etablerad är denne dragspelets mästare redan, med gedigen erfarenhet från ensembler som Hyperborea, Hehkumo, Trepaanit, Kiharakolmio, Turkka & Paalanen och så vidare.

Nya skivan Meluta tar vid där förra skivan Breathbox slutade – på en ny väg inom Paalanens musikerskap. Den bekanta rösten finns kvar i andra sammanhang, men de två senaste soloskivorna är en radikal kursförändring som hoppeligen också öppnar Paalanens musik mot nya publiksegment. Ett trevligt exempel på det senare är att ett spår från senaste skivan finns samplat på en Palefaceskiva, för att inte tala om Paalanens uppträdande vid världsmusikmässan Womex 2011.

Begränsat omfång

Antti Paalanens instrument i solosammanhang är treradigt dragspel, ett instrument med begränsade tekniska möjligheter. Paalanen gör begränsningarna till sin styrka. Korta, kompakta rytmiska riff och melodier växer till något transartat. De snabba löpningarna, bekanta från virtuosa spelmanspolkor, tjänar nu ett annat syfte. Slutresultatet blir något som snarare platsar på nattklubb än på dansbana – en jämnt dunkande rytmbehandling och en urban, modern ljudbild; Alavus dragspelsklubb skakar hand med eurovisionen.

Dragspelet är det enda instrumentet, men det glömmer man snabbt – allt låter större, med hjälp av effekter och programmering. Det rytmiska dunkandet från Paalanens fot är en viktig, enkel del av helheten. Ett nytt element på Meluta är röstanvändningen. Här kan jag inte undgå att tänka på Kimmo Pohjonen. Paalanen pressar ur sig lätt pohjonenska strupljud och korta textsnuttar som en del av helheten. Något man inte kan skönja via skivan är hur fysiskt själva spelandet är – Paalanen vänder och vrider på sitt lilla dragspel mer omfattande än någon annan jag sett och använder bälgen fördomsfritt åt alla tänkbara håll.

Väcker förundran

Alla är säkert inte förtjusta, konservativa dragspelsvänner har redan länge förfasat sig över Paalanens påfund. Tematiskt fördjupar sig nya skivan i dragspelets mörka sidor – instrumentet har ju kallats djävulens bälgaspel och till exempel inte varit välkommet i kyrkan. Men det blir inte alls svart, eller ens svartvitt. Förutom de mest klubbdunkande låtarna med hitpotential, som hypnotiska Kraftsman och inledande Meluta, finns också drag av den andra Paalanen, han som gjorde den sköra och meditativa soloskivan Äärelä (2007). I låten Fingertips kan man nästan höra björkarna och dansbanan, innan det mystisk-suggestiva tar över igen i Judgement. The Final Waltz känns som skivans mest helgjutna komposition och utforskar en rad olika stämningar, från spelmansvärlden till det meditativa och transartade, med lite toner av fransk musettevals som bonuskrydda.

Kimmo Pohjonen var producent för Antti Paalanens förra skiva, och visst kan man skönja en stark influens från det hållet. Pohjonen kan knappast undgå att vara en stor inspirationskälla för var och en med kopplingar till folkmusik som vill gå sin egen väg. Rent musikaliskt tycker jag ändå inte att likheterna är så många, förutom instrumentet förstås. Paalanen håller sig trots den klubbartade ljudbilden till instrumentets riktiga klang. Till skillnad från Pohjonen, som öser mycket kreativitet ur möten med andra musiker, tycks Paalanen söka sig inåt och hitta kraften i sig själv, en lugn österbottning med fötterna på jorden. Förhoppningsvis leder det långt."

Tove Djupsjöbacka, 1.10.2014